Ete­lä­poh­ja­lais­ta kan­san­luon­net­ta ku­vaa ta­ri­na, mis­sä vai­mo ky­syy mie­hel­tään: ”Ra­kas­tak­ko sä mua vie­lä?” ja mies vas­taa: ”Mä ili­moo­tan sit­te, ku sii­hen tu­loo muu­tos.”. La­keuk­sil­la ei siis tun­teis­ta tur­han pal­jon pu­hu­ta.

Eh­kä ta­ri­nan ku­vaa­ma poh­ja­lai­nen jäy­hyys on syy sii­hen, et­tä em­me usein osaa riit­tä­väs­ti huo­mi­oi­da toi­nen toi­si­am­me myön­tei­ses­sä mie­les­sä tai em­me ai­na­kaan sitä sano. Jo­kai­nen meis­tä pi­tää sii­tä, jos joku toi­nen ih­mi­nen tai ih­mis­jouk­ko an­taa jul­kis­ta tun­nus­tus­ta tai kii­tos­ta. Mik­si olem­me niin kit­sai­ta kiit­tä­mi­sen kans­sa?

Eri­tyi­sen tär­ke­ää kiit­tä­mi­nen on lap­sil­le. Kas­va­va jäl­ki­pol­vi pi­tää van­hem­pi­aan ja mui­ta ai­kui­sia esi­ku­vi­naan. Sik­si las­ten ja nuor­ten koh­dal­la kiit­tä­mi­nen on ai­na pai­kal­laan, jos he te­ke­vät pie­niä hy­viä te­ko­ja. ”Kii­tos” luo hy­vän muis­ton ja ja­los­tuu lap­sen kas­va­es­sa hy­väk­si it­se­tun­nok­si.

Muis­te­taan siis kiit­tää.

Tuo­mas Koi­vu­nie­mi